KUUKAUDEN NIMI

Esittelyn tuottaa Helsingin Taideyhdistyksen tiedottaja Marianne Matikka…. Visuaalisessa taiteessa on kolme oleellista tekijää: taiteilija, itse teos ja katsoja.  Taide koukuttaa. Antaa luvan temmeltää visuaalisella leikkikentällä. Nauttia teoksista, jossa väri pyörtelee, myrskyää, pisaroi ja savuaa… karikatyyri on ollut kautta historian läheisesti tekemisissä kuvataiteen kanssa. Claude Monet aloitti taiteilijauransa karikatyristinä. Ekspressionistit käyttivät 1900-luvun alussa maalauksissaan samoja tehokeinoja kuin karikatyristit.

Helsingin Taideyhdistyksen kuukauden taiteilija 6/2021 on erikoistunut havainnollistamaan tarinan kuvaksi. Vahva visuaalisuus esittää hänessä pääosaa. Hän viestittää vankan tilanne- ja tilahallinnan kautta erilaisia tunteita. Hänen kuvitustyyli on vuosien saatossa hioutunut timanttiseksi kerronnaksi. Kynästä syntyy hauskoja, värikkäitä ja hurmaavia muotokuvia, kuvituksia ja karikatyyrejä. Hänen taiteilijuus perustuu kuvan merkitykseen, tiedon visualisointiin ja tarinan filosofointiin. Hän omaa taiteilijan ammatti-identiteetin arkisenkin toimijuuden myös mainosgraafikkona. Hänen teoksia analysoidessa tuntee ”ylemmän” esteettisen kokemuksen ja hämmennyksen karikatyristin kyvystä panostaa kuvaan niin paljon merkitystä… että mallin luonteenpiirteet paljastuu.

OLLI ANIKARI

… Elämä on visuaalinen matka

Olen kai piirtänyt aina. Varmaan siitä lähtien, kun sain ensimmäisen kerran lyijykynän pätkän käteeni. Muistan elävästi, kun olin alakouluikäinen. Asuimme Vallilassa kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Pihan puoleiset ikkunat olivat runsaan puolen metrin korkeudella maasta. Ikkunalauta huoneissa taisi olla myös puolen metrin syvyinen. Istuin keittiön ikkunan ääressä, piirustuspöytänä toimi ikkunalauta. Olin posket pulleana, sikotaudista sairaana. Ikkunamme edessä oli lauma kavereita, ikään kuin katsomossa. Piirsin sarjakuvia, joita näytin katsomolle, aina kun uusi sivu oli valmis. Meteli ja suosionosoitukset seurasivat aina uutta sivua. Sikotaudin sairastaminen ei ollutkaan hassumpi juttu.


Kirjan kuvitus: ”Löytöretki Lappiin” 1998.

Oppivelvollisuus. Kansakoulu oli vilkkaan mielikuvituksen omaavalle tosi tylsä paikka lusia. Niinpä joutessani kuvitin oppikirjani sivut uusiksi. Siihen aikaan oppikirjat olivat kierrätyskamaa. Kun keväällä jouduimme luovuttamaan kirjat takaisin kouluun, seurasi surkuhupaisa näytelmä. En saanut siivottua kirjoja niin siistiksi, kuin niiden olisi pitänyt luovuttaessa olla. Sain toruja, arestia ja joitain kirjoja taisivat vanhempani joutua maksamaankin. Minua rankaistiin luovuuteni tähden. Toistakymmentä vuotta myöhemmin minulle maksettiin korvauksia siitä, että kuvitin oppikirjoja. Ensin Kustannusyhtiö Otavalle ja myöhemmin WSOY:lle. Oppikirjojen ja tietokirjojen kuvittaminen oli leipätyöni yli kymmenen vuoden ajan. Viimeinen oppikirja, jonka visuaalisen asun olen kuvittanut ja taittanut oli interaktiivinen, digitaalinen oppikirja ”Tie vie Suomen historiaan” / Opetushallitus 2013. Se on edelleen käytössä. Samaan aikaan tein mainostoimistoni ”Isokynä Oy:n” puitteissa mainosgraafikon töitä. 70- ja 80-luvuilla mainonnan laatutaso Suomessa koheni kansainvälisesti näyttäväksi. Töitä oli paljon ja tienestit sen mukaan. Tehtiin pitkiä päiviä. Työlamppu oli usein myös yölamppu. Nuorena jaksoi.


Näyttelyni ”70 vuotta elämän kanssa kasvotusten” julistekuva.

Kuvaamataiteen pitkä tie. Voisin sanoa aloittaneeni taiteen tekemisen suoraan huipulta. Elämäni ensimmäinen taidenäyttely, johon pääsin mukaan, oli valtakunnallinen Nuorten taiteilijoiden näyttely Helsingin Taidehallissa 70-luvun alussa. Pähkäilin tuolloin kahden vaiheilla. Hakeutuako vapaaksi kuvataiteilijaksi vai mainosmaailmaan, varman rahan perään. Jollain tavalla olen saanut kuvataiteen pidettyä kaiken aikaa mukana, vaikkakin usein kaupallisessa muodossa. Parikymmentä omaa tai yhteisnäyttelyä Suomessa ja ulkomailla on ollut kuvaamataiteen pitkällä polullani. Pidin kutsunäyttelyn Tashkentin taidekorkeakoulussa 1985. Kiovassa 1990 kaikki näyttelyssäni olleet valmiit oppikirjat hävisivät juuri ennen näyttelyn päättymistä. Olin siitä suorastaan otettu. Viimeinen oma näyttelyni ”70-vuotta elämän kanssa kasvotusten” oli Kulttuurikeskus Kaapelissa tammikuussa 2019. Olen osallistunut 10 vuotta Suomen karikatyristien ja pilapiirtäjien kilta SKARPIT / Grafia, vuosinäyttelyyn. Viimeinen vuosinäyttely oli Nastolan Taarastin Taidekeskuksessa kesällä 2020. Tänä vuonna vuosinäyttely järjestetään Naantalin Taidehuoneella 29.6.-18.7. Olen kiitollinen siitä, että minut hyväksyttiin HTY:n jäseneksi ja näin saan mahdollisuuden osallistua yhdistyksen vuosinäyttelyyn.


Jo 70-luvulla olin huolissani sarvikuonojen järjettömästä tuhoamisesta.

Valmistuin litografiksi 1970. Kansakoulusta saamani traumaattiset kokemukset eivät innostaneet koulunkäyntiin. Vaikka olen aina ollut liikunnallinen, en halunnut kirjoittautua juuri valmistuneeseen, liikuntapainotteiseen Mäkelänrinteen yhteiskouluun. Karjalaismallinen faijani, joka oli aika tiukka ja äkkiräjähtävä ukko, ei tykännyt ajatuksesta. Olen pähkäillyt, ettei ukolle jäänyt sytytyslankaa pätkääkään, seitsemän vuoden sotakokemusten seurauksena. Onneksi huumorintaju ja henki sentään säilyi. Faija antoi tiukan ehdon: jos ei oppikouluun, niin sitten oppisopimuksella ammatinhankintaan. Pidimme kumpikin omat asemamme. Hakeuduin Otavan Kirjapainon nelivuotiselle käsinlatojalinjalle. Puolentoista vuoden jälkeen olin kypsynyt lyijykirjasimien latomiseen ja pyysin päästä syväpainoon kuvakorjailijan oppiin. Homma onnistui ja latomossa vietetty aika hyvitettiin. Suoritin nelivuotisen oppisopimukseni viidessä vuodessa. Opiskelin ennen valmistumistani 11 kuukautta sotilastaitoja Suomen armeijassa.


Lehtikuvitus: ”Old Willie” 2018.

Kouluja kuitenkin. Oppisopimusajan ohessa oli käytävä kirjapainokoulua. Sen kuitenkin kestin. Siellä syntyi rakkauteni folk- musiikkiin. Luokallamme oli eräs kaveri, joka pukeutui farkkuasuun ja puhui aina Bob Dylanista. Kaverille ei ruotsinkieli maistunut. Niinpä hän lopulta päätyi yhteenottoon lievästi hylkeenmuotoisen, nuoren ja herttaisen naismaikan kanssa. Maikka kysyi kaverilta, että miksi tämä ei voinut sietää ruotsin kieltä. Vastaus oli tyly, mutta vakuuttava: ”no …ttu, ei Bob Dylankaan puhu ruotsii!” Kerroin tämän siksi, kun Dylan, Donovan ym. ja folkmusiikki integroituivat tuolloin minuun eliniäksi. Musiikista olen myös ammentanut runsaasti kuvataideaiheita ja onhan se ollut lähes toinen ammattini. Aukusti Tuhkan piirustuskoulussa opiskelin myöhemmin litografian tekniikkaa, Heta Norroksen johdolla. Helsingin Taideteollisessa Korkeakoulussa (TAIK) olen opiskellut kurssimuotoisesti, mm. sarjakuvalegenda Will Eisnerin Mestarikurssi sarjakuvapiirtäjille 1990.


Karikatyyri, ”Vallaton pressa”.

Kasvot on kiinnostava kohde. Olen tehnyt lukuisia karikatyyrejä ja muotokuvia tilaustyönä. Mielenkiintoni on ollut ihmisten ja eläinten kuvaamisessa. Nyt etsin toisenlaista, vapaamuotoisempaa näkökulmaa inhimilliseen maailmaan. Olen harrastelijafilosofi ja tunnen viehätystä psykologiseen pohdiskeluun. Olen jo varsin nuoresta lukenut psykologista kirjallisuutta ja hiukan opiskellutkin alaa. Parapsykologiavaiheesta selvittyäni ajauduin kamppailulajien kautta orientalifilosofian pariin. Opiskelin muutaman vuoden perinteistä kiinalaista lääketiedettä (akupunktio) ja valmistuin kaksivuotisen kurssin jälkeen shiatsuhierojaksi. Kiinan kielen ja historian sekä anatomian opinnot Helsingin sairaanhoito-opistossa olivat sujuva jatkumo ihmisen kokonaiskuvan ymmärtämisessä. Kasvot ovat oikeasti ihmisen ”sielun peili”. Perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan, kasvoista voi päätellä yllättävän paljon myös ihmisen terveyden tilasta. Minulle kasvot ovat pääasiassa mieluinen visuaalinen kohde.


. ”Mä kolmatta linjaa takaisin…”

Muistan parikymppisenä pohtineeni, että ihmisen elämä on kuin pitkä maratonmatka. Nyt yli seitsemän kymmentä kesää nähneenä tiedän, että se onkin vain sadankympin aidat. Ollaan iloisia, se ei maksa mitään.


Kaapelihallissa livekarikatyyrejä piirtämässä.

Vuosinäyttelyn odotuksen merkeissä … Olli Anikari orttipelavi@gmail.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: