Tällä sivulla käsitellään ”juttuja” joita putkahtelee jäsenkollegoitten kommenteissa…
____________________________________________________________________
Puheenaiheena Helene Schjerfbeck…. tämä taiteilija on puhutellut maailmaa. Aiheena ovat olleet mm. henkilö, taiteilijuus, teokset, näytelmät, kirjat, elokuvat, kuunnelma ja miljoona eurolla huutokaupattu taideteos. Tässä esittelen koosteen mielipide kirjoittelusta kyseisistä Helenestä
2020 KAUPPALEHTI Helene Schjerfbeck on nyt kohutaiteilija – siksi hänestä piti tehdä elokuva juuri nyt Suomen arvostetuimpiin taidemaalareihin lukeutuvasta Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertovaa elokuvaa on ehditty syyttää Hufvudstadsbladetissa kulttuurisesta omimisesta, koska elokuvassa ruotsinkielinen taiteilija puhuu luonnottoman putipuhdasta suomea. Kirjoituksessaan taidehistorioitsija Pontus Kyander kehotti muita asiasta suivaantuneita boikotoimaan elokuvaa. Tänä vuonna Lontoossa järjestetty Schjerfbeck-näyttely sai täystyrmäyksen brittikriitikko Jonathan Jonesilta, joka näki näyttelyssä pelkkää kakkoslaatua ja surkeutta. Lähtökohdat Schjerfbeckistä kertovan elokuvan tekemiselle ja julkistamiselle ovat siis ihanteelliset, sillä Schjerfbeckistä on tullut yli 70 vuotta kuolemansa jälkeen kohutaiteilija! Vaikka kielikeskustelu ja Schjerfbeckin taide synnyttävät tunteita, kiinnostavampaa on katsoa pienimuotoisten kohujen yli ja pohtia, miksi elokuva halutaan näyttää yleisölle nyt. Tarinan voi nähdä pukudraamana tai itsenäisen naisen asemaa historiallisessa kontekstissa käsittelevänä teoksena. Elokuvassa on elementtejä kummastakin näkökulmasta, sillä kyseessä on laskelmoitu kulttuurituote, jonka ohjaaja Antti J. Jokinen tuo ensi-iltaan aikana, jolloin lasikattojen halutaan poksahtelevan ja tasa-arvokeskustelu syttyy ja laantuu yhä uudelleen. Elokuvan aihe tarjoaa kosketuspintaa yleisölle juuri nyt. Helene-elokuva ei ole kuvitettu Wikipedia-artikkeli taiteilijan elämästä, vaan se sijoittuu aikaan, jolloin Schjerfbeck eli unohdettuna taiteilijana maaseudulla. Schjerfbeckin ura ja sielu saavat uutta kipinää, kun kuvioihin astelee hänen taiteestaan kiinnostunut Einar Reuter.
KAISA REETTA TIRKKONEN 2018 Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta on kirjoitettu vuosikymmenten vieriessä monia elämäkertoja ja kaunokirjallisia teoksia, eikä kiinnostus näytä laantuvan, sillä uusi Schjerfbeck-elämänkertaromaani, Mila Teräksen Jäljet, ilmestyi tämän vuoden alussa. Ennen kuin tartuin Teräksen tulkintaan, luin runoilija Rakel Liehun noin viidentoista vuoden takaisen romaanin Helene. Luin teokset peräkkäin, mikä toi kumpaankin lukukokemukseen vielä ylimääräistä hohtoa ja syvyyttä. Helene-romaani tuo yhteen kaksi vahvaa taiteilijaa: taidemaalari Helene Schjerfbeckin ja runoilija ja kirjailija Rakel Liehun. Lukiessa minusta tuntuu siltä kuin he olisivat tämän kirjan myötä kohdanneet toisensa ajan ulottumattomissa ja tunnistaneet toisissaan ystävän, todellisen sielunsisaren. On kuin Helene itse olisi valinnut Liehun kertomaan tarinansa. Käsissäni on taideteos, joka ei kulu sadannellakaan lukukerralla. Liehun teksti on sitä laatua, joka tyydyttää taiteenystävän (tai miksipä ei kenen tahansa lukijan) kauneudennälkää jo yksittäisillä lauseillaan. Tästä syystä luin Heleneä mahdollisimman hitaasti: en tahtonut kulkea yhdenkään tähtikirkkaan ajatuksen ohi keskittymättä. Viimeksi hidastelin tällä tavoin lukiessani Jukka Viikilän romaania Akvarelleja Engelin kaupungista. Ei ole sattumaa, että molemmat kirjailijat ovat runoilijoita. Kun näin ilmaisuvoimainen kerronta yhdistyy herkkävireisen taiteilijan elämäntarinaan, lukijan on helppo juopua onnesta. Tahtoisin levittää Rakel Liehun eteen punaisen maton ja heitellä hänen jalkoihinsa krysanteemeja, ruusuja ja liljoja ja kiittää kirjallisuuden jumalia siitä, että meillä on joukossamme näin äärettömän taitavia kirjoittajia, taivaallisia valontuojia!
AAMULEHTI 2017 Mänttään ostettiin jälleen lisää Schjerfbeckiä. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö huusi Hagelstamissa Helene Schjerfbeckin maalauksen näyttelijä Matti Kiianlinnasta 445 000 eurolla. Korkeimmillaan taitelijan töistä on maksettu jopa miljoonia euroja. Hagelstamin intendentti Mikael Schnitt pitää muotokuvaa ja sen tarinaa kiinnostavana. Tähän sulavaan nuoreen mieheen Helene Schjerfbeck ihastui, vaikka inhosi näyttelijöitä – Helene Schjerfbeck inhosi näyttelijöitä. Hän piti heitä teennäisinä ihmisinä. Kiianmaahan hän kuitenkin ihastui, kertoo Schnitt. Maalaus on siinä mielessä harvinainen Schjerfbeckin teos, että siinä malli on kuvattu suoraan edestäpäin. Tiettävästi teoksesta ei ole tehty luonnoksia tai toisintoja. Schjerfbeck tutustui Matti Kiianlinnaan muutettuaan Tammisaareen kesällä 1925. Kiianlinna oli Tammisaaren pakkotyölaitoksen johtajan Edvard Kiianlinnan poika, joka nuoresta iästään huolimatta oli saanut kokemusta vaativistakin teatterirooleista. Hän tarjoutui itse malliksi taiteilijalle, joka oli tuskaillut mallien puutetta. ”Liikkuu sulavasti kuin käärme” Taiteilija kirjoitti uudesta tuttavuudestaan ystävälleen Einar Reuterille: ”Herra Kiianlinna liikkuu sulavasti kuin käärme käsivarsiaan sivellen ja puhuu, puhuu, puhuu – – tarvitaan yksi istunto lisää ääriviivan takia, mutta nyt en jaksa sitä.” Kahden herkän persoonan tuttavuus syveni ystävyydeksi, joka katkesi Matti Kiianlinnan ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1931. Muotokuva näyttelijä Matti Kiianlinnasta on ollut valmistumisestaan saakka mallin ja hänen sukunsa hallussa, eikä sitä ole koskaan nähty Schjerfbeckin tuotannon esittelyissä.
2005 TURUN SANOMAT Irmeli Haapanen – Meidän aikamme etsii menestystarinoita, ei siis ihme, että taiteilija Helene Schjerfbeckin elämä kiinnostaa juuri nyt niin kovasti. Hän oli köyhä taiteilija mutta olisi tällä hetkellä miljonääri; hänen teoksensahan ovat kansainvälisesti arvokkaita sijoituskohteita. Hän oli myös edellä aikaansa, ja Helenen individualistiset tutkielmat kertovat jotain meidän aikamme ylilyönneistä. Näin pohtii kirjailija Rakel Liehu, joka on jälleen päässyt Helene Schjerfbeckin pariin. Hänen Runeberg-palkittu teoksensa Helene (2003) on muuttumassa näyttämöteokseksi Åbo svenska teaterin päänäyttämöllä. Liehu osallistui näytelmän ensimmäiseen lukuharjoitukseen, jossa ohjaaja, näyttelijät ja muu työryhmä pääsivät kyselemään kirjailijalta romaanin taustoista. Liehun mielenkiinto Schjerfbeckiä kohtaan alkoi jo ennen nykyistä Helene-buumia vuonna 1992. – Olen iloinen siitä, että Helene oli tuolloin henkilökohtainen löytöni, hyvä aihe, johon sytyin ja josta halusin kirjoittaa. Romaani sai ilmestyessään paitsi runsaasti kiitosta myös teatterintekijät liikkeelle. – Sain kaikkiaan seitsemän dramatisointitarjousta. Suosio hämmensi, mutta toisaalta Helenen elämä oli värikäs ja dramaattinen, joten ei ole ihme, että teatterintekijät siitä kiinnostuivat, Liehu sanoo. Seppo Parkkinen sanoo tarttuneensa aikoinaan Helene-romaaniin siksi, että se on Rakel Liehun kirjoittama. – Schjerfbeck ei ollut minulle lainkaan läheinen taiteilija. Parkkinen sanoo nostaneensa Schjerfbeckin ihmissuhteet – ja erityisesti mies- ja rakkaussuhteet – näkyville siksi, että se on aineistoa, joka tuo taiteilijasta esiin jotain uutta. – Halusin näyttämölle elävän ihmisen, en mitään myyttiä. Olen yrittänyt tavoittaa näytelmään rikkaan ja monisärmäisen elämänkuvan. Samaan pyrki aikoinaan myös Liehu. – Halusin ravistaa institutionaalisuuden pois Helenestä ja koskettaa ihmistä. Liehu teki hurjasti taustatöitä romaaniaan varten, mutta saadakseen vapaat kädet ”olla röyhkeä”, kuten hän asian ilmaisee, hän ei ollut yhteydessä Schjerfbeckin sukulaisiin. – Jälkikäteen olen kuullut, että he ovat hyväksyneet tulkintani, ja olen siitä iloinen. Helenen elämässä oli niin paljon dramatiikkaa, ettei sitä tarvinnut lisätä sensaatioilla. Parkkisen mukaan Helene -romaanin taivuttaminen näytelmäksi ei käynyt vaivattomasti. – Kirjan pienistä palasista koostuva rakenne on vaikea. Näytelmä on kronologisempi kuin alkuperäisteksti, ja olen kirjoittanut jaksoja pidemmiksi. Näytelmä lähtee liikkeelle vanhasta Helenestä, jonka mieleen palautuu muistoja menneisyydestä. – Minulle Liehun romaanissa on tärkeintä subjektiivisuus ja loistelias kieli, Parkkinen sanoo ja kertoo kiinnostuneensa kirjasta juuri siksi, että se oli hänelle läheisen runoilijan kirjoittama.- Schjerfbeck sen sijaan ei ollut minulle lainkaan läheinen taiteilija, Parkkinen tunnustaa. kooste …Marianne Matikka 1/2020
————————————————————————————————————————-
…navigointia taiteen forumeilla
Helsinki kasvaa yhdellä uudella kulttuurikeskuksella. Kaapelitehdas & Suvilahti Kiinteistö Oy Kaapelitalo ostaa Vallilassa Nilsiänkatu 10:ssä sijaitsevan lääkeyhtiö Orionin entisen pääkonttorin, sillä ostolla yhtiö hallinnoi yhteensä lähes 100 000 neliömetriä vanhoja teollisuuskiinteistöjä Helsingissä.
Kaapelitehtaalla on suunnitteilla avata (c portaan aulaan) 150 neliön galleria, hakevat galleristitoimijaa
HTS (Helsingin taiteilijaseura) vaihtoi nimensä ollen nyt HAA (Helsinki Artists’ Assosiation)
HTS n Galleria Katariina ja Studio toiminta on päättynyt. Näyttelytoiminta jatkuu Suomenlinnan Galleria Rantakasarmissa HAA Gallery nimisenä
Taidekriitikko/galleristi Veikko Halmetoja (ARTag galleria) jatkaa toimintaansa Galleria Katariina tiloissa Kalevankadulla. Huomioi että HTYn kritiikki toteutuu kuten infottu Hietalahdenkadun ARTag’issa
HAM-galleria on näyttelytila, joka profiloituu ajankohtaisen ja uuden nykytaiteen esittelyyn. HAM-galleriaan (HAM museo Tennispalatsi yhteydessä) on aina maksuton sisäänpääsy. HAM-galleria on 155 m2. Tilasta ei peritä vuokraa. Näyttelyt valitaan hakumenettelyllä, joka järjestetään kerran vuodessa tammikuussa.
Kaapelitehtaan Käytävägalleria, Tallberginkatu 1 C 2. krs, 00180 Helsinki on yhdistelmä omatoimisuutta sekä mielenkiintoista tarjottua tilaa. Käytävägallerian toiminta uudistuu ja tila avautuu taiteilijoiden ja ryhmien haettavaksi. Katso hakuohjeistus meidän verkkosivulta ilmoituksia. …kooste Marianne Matikka
___________________________________________________________________________________________
Lisää tilaa vai vähemmän tavaraa? Väitetään että henkilökohtaisista tavaroista yleensä vain viidennes on aktiivisesti käytössä? Työhuoneen kaapit ja varastot täyttyvät tavarasta, joita säilytetään vain säilyttämisen vuoksi. Nykyihmiset on toki havahtunut siihen, että kaikki tavarat eivät ansaitse huomiota ja arvokasta hallittavaa tilaa. On ryhdytty, raivataan tilaa aidosti tärkeille esineille ja aikaa sille, mitä todella halutaan tehdä = tila ja aikahallinta. On oivallettu, että mikään tila ei ole vain kuori tavaroille. On oivallettu myös, että kun tavaraa on sopivasti ja kaikelle tarpeelliselle löytyy paikka … tilasta tulee harmoninen paikka kaikelle tekemiselle, joka taas johtaa siihen, että arki sujuu. … kooste Marianne Matikka
_______________________________________________________________________________________
Miltä näyttää? Etelärantaan Lyypekinlaiturille rakennetaan ensi kesäksi Helsinki Biennaali -paviljonki. Paviljongin terassi- ja katosrakennelma toimii odotus- ja kokoontumisalueena, ja katoksen alta löytyy myös sääsuoja sateen yllättäessä. Katoksen päälle puolestaan voi mennä ihailemaan Helsingin maisemia tai istuskelemaan ja syömään eväitä. Paviljonki on väliaikainen ja siirrettävä rakennus, joka pystytetään tapahtuman ajaksi joka toinen vuosi. Kahden vuoden välein toistuva kansainvälinen nykytaidetapahtuma Helsinki Biennaali järjestetään ensimmäisen kerran Vallisaaressa 12.6.–27.9.2020. / tämä juttu on julkaistu Helsingin Kaupungin FB ssä
”hämäränhyssyä” METSÄNKEIJU YSTÄVINEEN IHMETTELEMÄSSÄ VALON HEHKUA Terveisin Hilkka Örn
_________________________________________________________________________________________
___________________________________________
RIPUSTUSVINKKEJÄ …tämän kirjoittelun myötä on tarkoitus herättää ajatuksia siitä, että ripustuksen tulisi aina arvostaa näyttelyn tärkeyttä ja tarkoitusta. Sillä ripustuksella on voimakas rooli taiteilijan kommunikointi tulkkina yleisölle.
Näyttely järjestäminen on runsaasti aikaa ja työtä vievää toimintaa. Teosten, esittäminen näyttelyssä on tärkeää taiteilijalle. Kun on valmiina näyttelyllinen esityskelpoisia maalauksia, on vielä se näyttelyn ripustus vaihe, jossa on mahdollisuudet latistaa teoksien esilletulo tai onnistua täydellisesti.
Yleisilmeeltään kiinnostava näyttely syntyy, siitä että jokaisella näyttelyn yksittäisellä teoksella olisi edellytys sanoa sanottavansa. Kokonaisuuden ehdoilla on kuitenkin mentävä eteenkin ryhmänäyttelyissä ja tilan tuomissa rajoitteissa. Näyttelyteosten hyvä rinnastus luo yhden ajatuskerroksen lisää ja auttaa kenties yleisöä ymmärtämään teoksien mahdolliset ”tarinat”. Samankokoisen teoksen ripustamisessa tilaan on ehkä helpon vaihtoehdotonta. Tavanomaisin ripustuksen ongelma on se että ei malteta jättää ehkä kelpojakin töitä syrjään ja ahdetaan seinille enemmän kuin mahtuu. Tyhjän väljää seinää ei pidä pelätä sillä juuri se väljyys antaa teokselle täydellisen esilletulon. Varsin yleisesti käytetään kaavaa, että yhtä seinämetriä kohti tarvitaan puoli metriä taidetta.
Jos näyttelyn ”idea” on ranskalainen ripustus, mikä on yksi vanhimmista tyyleistä, jossa teoksia ripustetaan lähekkäin ja eri korkeuksille. Mutta silloinkin tasapaino ja hallittu kokonaisuus ovat avainsanoja ja teosten välille jätetään 5-20 cm. Hienoinkaan taideteos ei anna parastaan, jos se on ripustettu ”väärään” kohtaan.
Millainen on hyvä ripustus? Vastaus tähän kysymykseen on epäilemättä moneen seikkaan sidottu. Ilmeistä on kuitenkin, että ei pidä erotella näyttelyripustuksia hyviin ja huonoihin, vaan tulisi osata nähdä tai valita hyvin rytmitellyn näyttelyn edut kontra ohitettavan ”turhat” näyttelyteokset, sekavassa sommittelussa. … näillä eväillä hyviä näyttelyjen suunnitteluja toivottaen -Marianne Matikka
________________________________________________________________________________________
TUULEVIN TAIDETERVEISET Taiteeni syntymän keskiössä ovat intuitio ja tunnekokemus, expressio. Luomisprosessissa yhdistyvät vahva läsnäolon kokemus ja tunnetila. Intuitio on välähdyksenomainen tietoisuus olemassaolosta, mielenrauha, tunteeton tunne. Tähän kokemisen hetkeen kuuluu varmuus siitä, että asia on näin oikein, tässä ja nyt ja vain nyt. Tilanne ei koskaan toistu, enkä voi tuottaa koskaan toista samanlaista teosta. Abstrakti kuva on intuition ja expression yhdistelmä. Siinä on intohimo, rakkaus ja olemassaolon ilo. Tiedän jotain, mitä ei voi tietää ja teen siitä kuvan. Nauttikaa, ystävät! tuuleviart.fi facebook.com/tuuleviart tuulevi.sivunen@gmail.com
____________________________________________________________________________________
KYLLÄ livenäyttely on ”se” juttu, visuaalisessa bongailussa. Mielestäni ja onneksi, nykyisen some ja verkosto hössön rinnalla kulkee vielä oikeita gallerioita joissa voi livenä kokea taide elämyksiä. Live tutkiskelu ei ole verrattavissa älylaitteeni väritoistoon…
Näillä eväillä, ”sillä silmällä” ja pienellä kokemuksella olen katsellut stadilaista näyttelyviidakkoa jo vuosikymmenet. Kiinnostuksesta innostuin tuomaan julki jäsenkollegoille esimerkkejä näyttelypaikoista. Taiteilijat tekevät taidetta yleisölle, mutta missä hän tavoittaa yleisön esillepanolleen. Jotkut näyttelypaikat ovat imagoltaan jo itsessään syy poiketa… Helsingissä on satoja mahdollisuuksia näyttelyille. Kuten kirjastot, ravintolat, kahvilat, kulttuurikeskukset, asukas- ja palvelutalot. Galleriat ovat perinteisiä näyttelypaikkoja. Tässä joitakin Helsinki galleria yhteystietoja tiedoksi jäsenille
Galleria Fogga & Art Point ry Lauttasaarentie 6 HKI eeva-liisa.kujala@fogga.fi
Galleria Rantakasarmi Suomenlinna C1, 00190 Helsinki rantakasarmi@helsingintaiteilijaseura.fi
Galleria Saima Neitsytpolku 9, 00140 HKI +358 40 140 5500 saima@galleriasaima.fi
Galleri A2 Kasarmikatu 28 A 2, 00130 HKI +358 456 395 579 info@galleria-a2.fi
Galleria ARS Longa Annankatu 12, 00120 HKI p 040 1254000 timo.teerikangas@arslonga.fi
GALLERIA 4 KUUS JA GALLERISTI MILITZA JOKI… aloitti toiminnan 2003 osoitteessa Uudenmaankatu 4-6 on mukavan mielyttävä kohtaamispaikka….tarjoaa näyttelyillään mielenkiintoisen sukelluksen taiteeseen, on myös ”kokoaan” suurempi galleria, jossa voi haastaa itsensä kommunikointiin näyttelyteosten kanssa ja saa galleristin taiteellisen asiantuntemuksen täydelliseen taidekokemukseen….
Militzan haastattelussa saan viitteitä siitä miten galleristiyrittäjyys virittäytyy ajankohtaisuuksiin ja muutoksiin.
Miten ja milloin urasi galleristina sai alkunsa? Vahva ajatus ja toive oman gallerian perustamisesta syntyi New Yorkissa Cast Iron Galleryssä 1993 taiteilija isäni ripustuksessa. Sohon ja Chelsean lukuisat galleriat olivat innostavina inspiraatioina ja ajatus alkoi kyteä. Pian aloitinkin taideyrittäjänä synnyin kaupungissani Tampereella ja sittemmin avasin Galleria 4-kuuden ovet Helsingissä 2003.
Miksi Uudenmaankatu? Liiketilan Uudenmaankatu 4-6:sta varasin edes ensin näkemättä sitä tiedostaen, että kysymyksessä on gallerioiden ja taideliikkeiden ydin keskittymäalue ja hyvä paikka Otavan vieressä.
Miten intensiivisenä koit taiteen lapsuudessa? Se oli luonnollista. Kaikki taiteeseen liittyvä oli varhaisessa nuoruudessa arkipäivää. Taideperheessä roudattiin taideteoksia kotimaasta ulkomaille, ripustettiin ja purettiin, hinnoiteltiin, kehystettiin ja annettiin kritiikkiä. Vanhempien mukana tutuksi tuli useat galleriat ja museot ja niiden avajaiset. Miten yrittäjyys muokkaa ajankäyttöäsi? Muokkaa hyvin. Kun on työ missä viihtyy, se on osa ihanaa elämää. Kutsunkin usein galleriatilaani ”olohuoneeksi” ja minulla käy paljon vieraitakin. Mistä löydät ajankohtaiset ja mielenkiintoiset taiteilijat? Monesti sanon, että taiteilija löytää minut. Hienoja kohtaamisia tapahtuu ja toimin intuitioni mukaan. Pian herätetään ja elävöitetään jo taideteoksia uuteen elämään gallerian seinillä.
